mä katkon sun peukalon, ettet liftata voi mun perään ja murran sun keskarin, ettet sä häpäise mua enää

Mulla on hyvä olo, olen onnellinen ja samalla raivostunut, tunnen kaikkia tunteita yhtäaikaa ja jokaista erikseen. Ajattelen ja kuulen, mutta en tahdo nähdä tai tietää. Olen kaikki ja kukaan ei ole minä. En tuhlaa aikaani ja samalla pelkään kuolevani, vedän henkeä ja hapen sijaan keuhkoni täyttyvät rikistä. Ihmiset ovat ällöttäviä ja silti niin rakastettvia! Olen hullu huutaessani tuuleen.



Sekavasta aloituksestani huolimatta haluan listata asioita jotka ärsyttävät minua tällähetkellä.

1. Tekotaiteellisuus. tai ehkä taiteellisuus ylipäätänsä. ns."taiteelliset ihmiset" ovat ärsyttäviä, jokainen heistä hakee omaa erinomaisuuttaan ja erilaisuuttaan olemalla jotakin yksilöllistä ollessaan juuri samanlainen kuin kaikki muutkin taiteilijat. Kuka ensinnäkin määrittelee mitä on olla taiteellinen? Kuten upea lehtorimme sanoisi;" ei ole olemassa erityislapsia, kaikki lapset ovat erityisiä", miksei sama pätisi siis aikuisiinkin ja taiteellisuuteen? En koe tarvetta olla hipsteri joka polkee jopolla ja käyttää ylisuuria rayban-rillejä (okei, tiedän ostaneeni juuri ylisuuret hipsterlasit, mutta vain siksi että ne ovat muotia ja halusin kerrankin kokeilla itselleni jotakin uutta.. seliseliseli) ja kuuntelee jotakin saakelin indiebändejä. Lisäksi, miksi nämä ns. "taiteelliset hörhöt" joista minä tykkään toisinaan käyttää sanaa "tekotaiteelliset ääliöt" etsivät joka saatanan asiasta jotakin helvetin symboliikkaa?? Tomaatti ei yhtäkkiä olekaan enään tomaatti vaan se kuvastaa minuuden pehmeyttä ja särkyvyyttä sitkeän kuoren alla.. Tässä vaiheessa tekee mieli oksentaa ketsuppia. Taiteelliset ihmiset ovat mun silmissä sokeita! Koko maailmasta pyritään etsimään vertauskuvia, symboliikkaa ja taiteellisia aspekteja jnejne.. huoh, eikö heille riitä että maailma on jo kokonaisuudessaan ja itsessään suuri taideteos ja jokainen asia on hieno juuri sellaisena kuin se on ilman sen syvällisempiä ajatuksia. Minä ainakin arvostan tomaattia tomaattina enkä jonakin helvetin vertauskuvana minusta itsestäni.. Taidehörhöt on itsekeskeisiä kusipäitä joiden koko maailma pyörii vain heidän itsensä ympärillä ja taidetta etsitään sieltä missä kaikki muut jo näkevät sen.



2. Stressi. Mä oon niin kyllästynyt stressaamaan. Pelkään onnistumista ja epäonnistusta samaanaikaan ja se saa minussa aikaan paniikkihäiriötä ja käsien hikoamista, sydämentykytystä ja itkukohtauksia. Huoh, onneksi  kuitenkin olen myös äärimmäisen iloinen ja rennosti ottava ihminen, joten kärsin ns. bipolaarisesta olotilasta. Toisaalta ei ole hassumpaa olla vähän friikki, mutta kortisoli hellitä jo!



3. Kasaantuvat kilot. Kaverit laihtuvat huimaa vauhtia vieressäni minun lihotessa, lakatkaa ystävät jo siirtämästä niitä kilojanne mulle, en halua niitä! Alan muistuttaa joulukinkkua joulun lähestyessä ja säikähdän uunia joka kerta mennessäni keittiöön.. hekoheko. En ymmärrä mistä lihominen johtuu (olisko, liikasyöminen ja liikunnan puute??) mutta en ole ikinä eläessäni lihonut näin hurjaa tahtia (ei, en ole raskaana) ja voisin kohta hakea fat fighters- ryhmään sotimaan löllyvää läskiä vastaan. Jos asiasta repäistään jotain positiivista niin ainakaan näin liukkailla keleillä kaatuminen ei tee yhtä kipeää.



4. synkistelijät. Voi luoja mä vihaan näitä synkistelijöitä tällä hetkellä! Ollaan tahallaan väsyneitä ja 'masentuneita' ja valitetaan kun kukaan ei ymmärrä ja plaaplaaplaa. Oikeesti jos elämä on niin perseestä niin viiltäkää niitä ranteita sitten ens kerralla pystysuuntaisesti niin varmasti synkeähköt elämänne pääsevät päätöspisteeseensä. Voin kyllä myöntää, että mä olen meidän kaveriporukassa se synkistelijä (joten eikö kannattaisi katsoa peiliin?) mutta ainakin pyrin olemaan suurimman ajasta positiivinen, enkä lukittaudu vessaan napsimaan buranapakkauksia tyhjiksi samalla kuunnellen Jeff Buckleyn-hallelujah-biisiä tai vastaavasti jotain raivoangstipaskaa siitä kun kukaan ei ymmärrä. Höyläni ostan vain siksi, että saisin kainalokarvani ja muut epämieluisat sellaiset kuriin, enkä siksi että voisin odottaa melodramaattisesti verissäni poikaystäväni löytävän minut vessan lattialta sikiöasennosta. Tiedän että masennus on sairaus ja ymmärrän sen vakavuuden ainakin osittain, mutta synkistelijöillä en puhukkaan heistä vaan heistä joiden elämänasenteeksi on muodostunut synkkämielisyys jotta he voisivat päivän mittaan todeta kaiken taas olleen syvältä ja odottavan muka välinpitämättömänä huomista tietäen että se tulee olemaan vielä entistä syvemmältä anuksesta. Jos elämää ei edes yritetä ymmärtää lahjana ja mahdollisuuksien rajattomana pelikenttänä, niin ei siitä koskaan tulekaan sellaista. Toivon että jokainen maailman ihminen ottaisi pienen auringon ¤ sieluunsa valaisemaan sitä niin syvältä olevaa elämäänsä.



5. Oma asenteeni. Miksi mua kiinnostaa pätkänvertaa se että joku kulkee teiniajoilla/vanhempana teettämänsä käsivarret arvista rumina? Miksi mua kiinnostaa jos joku ei omalta sokeudeltaan kykene  näkemään maailman kauneutta? Toisaalta mua kiinnostaa juuri siksi! Siksi että elämässä ei voi elää jos ei kiinnosta ja tollaset itsestään ja muista välinpitämättömät ihmiset on juuri sellainen asia mitä mä en voi ymmärttää, niitä kun ei kiinnosta pätkääkään mikään. (hups.. palasinkohan jo kohtaan 4)



6. Pimeys. Lumi kiltti tule jo, että näen autolla ajaessani muut kanssaeläjät. Pimeys tuottaa synkistelijöitä, se on kaiken pahan alku ja juuri vaikka kaikki saa aikansa pimeydestä. Pimeydessä elämästä katoaa värit, ihmissilmä erottaa vain harmaata ja kaikki on mustavalkoista, ei vivahteita. Pimeys on äärimmäisen surullista ja vaarallista. Ihmisiä katoaa pimeyteen, eikä mustista aukoista tiedetä mitään. Pimeys on kuolleiden ihmisten lepopaikka, ei se kuulu eläville.



7. Kiire. Kaikilla on kiire, paitsi mummoilla (tosin kassajonossa mummeleistakin tulee kiireisiä ja töykeitä). Jos hengittäminen ei tapahtuisi automaattisesti, ihmisiä kupsahtelisi kokoaika kun ei muistettaisi kiireltä hengittää. Joulunaika alkaa ja sen pitäisi tietää rauhoittumista, mutta ihmisille iskee kiire ja stressi ja heistä tulee hulluja pieniä muurahaisia jotka säntäävät stockmannin hajuvesiosastoilla ristiin rastiin. Mihin ihmisillä muka on kiire? Kuolla? elää? miten kukaan ehtii nauttia ajasta jota me onneksemme saamme täällä viettää jos juoksemme joka paikkaan? (mulle toi juokseminen ei toisaalta olis yhtään pahitteeksi kun makaan päivät pitkät sohvalla kuin laiska sika).



8. Eniten ärsyttää se, että olen itse sortunut jokaiseen yllämainittuun jollakin tapaa. Olen juossut bussiin koska on ollut kiire, olen itse itselleni aiheuttanut kaikki ne läskit ja liikakilot, olen synkistellyt joinakin ajanjaksoina elämässäni (olenhan pessimisti siitä huolimatta että pyrin optimismiin) jne. Täydellisyys ei toisaalta olekaan pyrkimykseni, mutta en kestäisi ajatusta että todellakin juuttuisin johonkin yllämainituista. Tälläkin hetkellä otan oikein rennosti puoli kolme yöllä eikä ole mikään kiire nukkumaan.

-Jenni