Norjan tapahtumia seuratessa alkaa hiljalleen miettiä omaa elämää ja sen tarkoitusta, sekä omaa kuolevaisuuttaan. Onko kohtaloa olemassa ja mikä meidän tehtävämme täällä maapallolla on? Tuntuu pahalta ajatella että niin moni ihminen kuoli yhden miehen käden kautta. Ansaitsivatko he sen? Tuskinpa. He sattuivat olemaan väärässä paikassa väärään aikaan.
Elämä alkaa tuntua arvokkaalta sen suuren surun keskellä mitä monet kokevat. Ensin sitä on täällä ja yhtäkkiä ei enää. Mitä meistä jää jäljelle kun lähdemme? Kasa tuhkaa? Jäämme toki elämään niiden ihmisten muistoissa jotka jäävät jäljelle, mutta jääkö meistä jotain konkreettista? Pelkkää tavaraa, jotka muistuttavat meidän käynnistämme täällä.
Eloonjääneet kokevat usein syyllisyyttä siitä, että juuri he jäivät eloon tragedian sattuessa. Tuo tunne tuntuu niin hölmöltä, mutta samalla todella inhimilliseltä. Sitä kysyy miksi juuri minä jäin henkiin? Ehkä se oli Jumalan tahto tai kohtalo, ehkä se oli hyvää tuuria tai sattumaa, ehkä niin vain oli tarkoitettu.
En tiedä olemassa olomme syytä tai sitä miksi jotkut meistä lähtevät ennen aikojaan. Olen kuitenkin miettinyt paljon omaa elämääni ja sitä kuinka kiitollinen olen siitä, että olen elossa. Olen alkanut miettiä omaa kohtaloani ja tarkoitustani elämässä. Välillä sitä miettii kuinka lähellä on käynyt kuolemaa, mutta silti väistänyt sen kaukaa. Minulla on ollut hyvää tuuria elämässä.
Lapsena olin tukehtua kymmenpenniseen ja kuristustautiin, mutta selvisin molemmista sillä, että äitini oli kotona (äitini oli aina kymmenen päivää kotona ja kymmenen päivää töissä, joten se ei ollut niin itsestään selvää. Tiedän kuitenkin että isäni ei ehkä olisi osannut toimia tilanteissa).
Kun pääsin yläasteelta, oli selvää että halusin lukioon. Mikään Hyvinkään lukioista ei kuitenkaan huolinut minua huonon keskiarvoni vuoksi (6,9), joten päätin yrittää Jokelan lukioon. Soitin sinne, mutta hekään eivät huolineet minua sillä pääsyvaatimuksena oli 7,0 keskiarvo. Myöhemmin voin vain kiittää tuota 0,1 pisteen eroa.
Viime vuonna vietimme iltaa Sampan ja hänen ystäviensä kanssa. Olin laittanut ruokaa ja koska palohälyttimemme sijaitsi keittiössä se piippasi herkästi, joten olin irrottanut siitä patterit ruoanlaiton ajaksi, mutta unohdin laittaa ne takaisin. Illalla poltimme kynttilöitä ja joimme viiniä. Menin nukkumaan ennen Samppaa unohtaen sammuttaa kynttilät. Yöllä heräsin kummaan tunteeseen, Samppa nukkui vieressäni ja ajattelin, että taisin nähdä outoa unta. Juuri kun olin sulkemassa uudelleen silmäni havaitsin olohuoneessa lepattavaa valoa. Olohuoneen pöytämme oli tulessa, koska kukaan ei ollut sammuttanut palavaa kynttilää. En tiedä miten meidän olisi käynyt, jollen olisi herännyt, sillä patteriton palovaroitin ei olisi meitä herättänyt.
En kuitenkaan ajattele, että minun elämäni olisi jollakin tavalla arvokkaampi kuin heidän, jotka ovat kuolleet Norjassa, Jokelassa tai jossakin muualla. Ei, olen vain vihdoinkin tajunnut elämän lyhytkestoisuuden ja sen kuinka paljon sattumalla ja tuurilla on osuutensa siinä. Jokaisen elämä on arvokas jos osaamme arvostaa sitä itse ja tekojemme seuraukset määreittelevät elämämme arvokkuutta muille. Toivon, että en joutuisi enää lukemaan näin hirvittävistä tapahtumista ja että ihminen oppisi vihdoinkin arvostamaan sekä omaansa, että muiden elämää, sillä elämä on lahja.
-Jenni-
kuvan lähde: http://ourfantasyworld.blog.com/files/2011/06/life11.jpg
2 kommenttia:
Mahtavasti kirjotettu!
Kiitti Hansku :)!
Lähetä kommentti